keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Kiikkustuolin korjaaminen

Kiikkutuolini toimii "meditaatiokeskuksenani", ja sillä on pitkä tarina. Tässä ensimmäisessä kiikku-postauksessa kerron vain mitä mieheni ja minä sille teimme, kun kiikku siirtyi omistukseeni. Rakentelemme ja teemme mielellämme vähän kaikkea omin käsin, mutta emme ole mitään himo-hifistelijöitä. Emme revi stressiä itselle tulevista huonekaluista tai muista askarteluista, koska tiedämme tekevämme juuri sopivaa jälkeä itsellemme. Koko korjausprosessia on tässä yksinkertaistettu, mutta idea tulee selville. Käytimme pääosin vain yhden tuotesarjan aineita. Aikaa meni paljon. Kahdelta ihmiseltä ainakin 20 tuntia ja yhdeltä toisen saman verran.
Niin, ja kuvat on otettu vähän sillä sun tällä. Toivottavasti kuvista kuitenkin saa selvää.

 Tämä vanha keinuja on ollut suvussani vuodesta 1945. Lähtötilanne oli tämän näköinen:

Alkutilanteen ihmettelyä työhuoneessa.
Maalin määrän määrittelyä.
Tiesimme kiikun koostuvan vielä vanhemmasta istuinosasta ja mahdollisesti uudemmista jalaksista. Maalikerroksia tiesimme olevan useita, mutta lopullinen luku oli huikeat 11! Seassa oli jopa punamultaa ja varmaan muutama lyijypitoinenkin maalikerros.

Maalinpoistoaine muhimassa.
Piti siirtyä anoppilan konehalliin sotkemaan.
Maalinpoistoaine kahteen eri kertaan, sekä reipasta rapsutusta
metallilastoilla, puukoilla sekä teräsvillalla.
Maalikerrosten poistamiseen kului kahdelta ihmiseltä varmaan 10 tuntia, mutta se oli sen arvoista. Alta paljastui kolhittu, mutta muuten mukavan näköinen kiikkuvanhus.


Liimaus ja paklaus. (Huomaa takana sienikuivuri :))
Maalikerrosten poistaminen myös kuivatti hellävaraisuudestaan huolimatta hieman vanhoja liimauksia. Puu oli elänyt sen verran vuosien mittaan, että päätimme ruuvata muutamia metallitukia jalkoihin. Jos olisimme oikeita puuseppiä, ja taitoa olisi riittänyt, olisimme purkaneet kiikun osiin ja koonneet sen sitten uudelleen. Tarkoituksena ei ollut puunata kiikkuvanhuksesta sikasiistiä modernia huonekalua, vaan korjata hienovaraisesti niin alkuperäinen ulkoasu kuin myös ajan jäljet näkyviin. Korjailin puupakkelilla vain suurimpia kuoppia ja kolhuja. Mistään entisöinnistä ei ollut kyse, vaan korjaamisesta.

Uuden selkälevyn tekeminen. 3mm koivuvaneri.
Spriipohjainen maali sekä värillinen
ja kirkas puuvaha.
Alunperin kiikkutuolissa on ollut paksu nahkainen selkämys, jossain välissä myös kankainen, mutta viimeisimpänä vanerilevy. Harkitsin eri vaihtoehtoja, mutta päädyin vanerilevyyn, koska pidin sen tukevuudesta. Päällystin muotoon leikatun vanerilevyn pehmusteella ja kankaalla, jonka mieheni sitten kiinnitti ruuveilla kiikkuun. Nyt kiikku odottaa enää vihonviimeistä, mahdollisesti turhaa, silausta; ruuvin kantojen peittämistä koristenauhalla. Harkinnassa on joko toinen pitsinauha tai tummanruskea nahkanauha.


Melkein valmis tai ainakin jo käytössä.
Kiikkutuoli, kiikkustuoli, kiikku, keinutuoli, kiikkuvanhus, vanha lonkottaja...
Kiikkuvanhukseni on tehty pitkille ihmisille. Alle 170 senttisten on vaikeaa ylettää varpaillaan maahan hipsuttelemaan vauhtia.

Minä rakastan vanhaa kiikkuani. Se lenkottaa ilkikuristen ipanoitten kiikkuhurjasteluiden jäljiltä, repsottaa vähän vinossa, ja siinä on huvittavana yksityiskohtana monen monituisen lapsen hampaanjäljet. Kun keinut kiikkuvanhuksessa, se tekee ihan pienen pienen vasemmalle rullaavan lenkahduksen. Minulle se kertoo eletystä elämästä; kiikkuni on nähnyt ja kokenut paljon. Kunpa se voisi kertoa minulle missä se oli ennen kuin ukkini ja mummoni ostivat sen...


1 kommentti:

  1. Voihan harmi! Enpä älynnyt katsoa tuolia lähemmin! :(

    VastaaPoista

Saa kommentoida!