lauantai 31. elokuuta 2013

Päivän sana: -Ukko!

Nyt kun kerran tuolta metsien siimeksestä möngin "sivistyksen" ääreen ja tietokoneen luokse, teen bloggauspoikkeuksen ja kirjoitan kuluneen viikon löydöistä näin viikonloppuna.

Aloitetaan melkein jokasyksyisestä, aina minua suuresti ilahduttavasta sieniaarteesta, nimittäin ukonsienestä. Löydän niitä ainakin yhden joka syksy, mutta kulunut viikko riemastutti minua peräti 7 ukonsienellä! Ensin löytyi kaksi, ja seuraavana päivänä viisi, joista yhden annoin perheenjäsenelle maistiaiseksi. Oli kuulema ollut todella hyvää ruisjauholla leivitettynä ja pannulla voissa paistettuna. *ruokavinkki* ;) 

Ne ukonsienet, joita ei syöty heti, kuivasin. Kuivasin talteen myös kuivakat ja kuituiset varret, koska niistä voi jauhaa makoisaa sienimaustejauhetta. *toinen ruokavinkki*

Tässä kuvia viiden ukonsienen saaliista. Katsokaa sienestäjän eli minun onnellista ilmettä! :)


Kaksi ukonsientä tiiviisti yhdessä.
"Juurineen" maasta kiskottu ukonsieni.

NAM!

Rouva itse niin muikeana.
Tähän väliin tämä vanha tuttu juttu:
-käytä sienten tunnistamiseen aina vain luotettavia lähteitä, kuten esimerkiksi Elintarvikevirastoa ja sen suosittelemia lähteitä, kuten Arktiset Aromit- sivustoa, sekä suomalaisia sienikirjoja.
-älä käytä tietolähteenä blogeja (edes tätä blogia), mielipidekirjoituksia tai edes Wikipediaa.
-joskus jopa sanomalehdille sattuu vahinkoja, eli käytä aina harkintaa ja maalaisjärkeä.

Siirrytäänpäs sitten huomattavasti harvinaisempaan löytöön. Tämä löytö vaatii melkeinpä koko tarinansa kerrottavaksi.

Olin ukon (aviomieheni) kanssa tällä viikolla etsimässä herkkutatteja, kun mies yhtäkkiä osoitti eteemme ja huikkasi, että "katso!". No minä tietenkin katsoin eteeni, kiljahdin naisellisesti ja rääkäisin, että "hyi! Hiirenraato!". Mieheni siihen kummissaan, että hän kylläkin tarkoitti noita kahta sievää pientä herkkutattia, mutta minä näin niiden vieressä ällöttävän, tahmean musta pötkylän. Huomattuamme, ettei kyseessä olekaan mätänevä jyrsijän ruumis, vaan törkeän iso etana, päätimme ottaa kaverin kyytiin. Kauhaisimme minigrip-pussiin palan kosteaa sammalta ja jättietanan, ja marssimme erään perheenjäsenen luokse internetin ihmeellisen maailman ääreen. Koska en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt noin mahtavan kokoista etanaa, epäilin sen olevan espanjansiruetana, joka ei kuulu Suomen luontoon.

Mutta annas olla. Pötkö osoittautui ukkoetanaksi! Ihan perisuomalaiseksi etanajättiläiseksi! Joten mitäpä sitä kaveria enää enempää kiusaamaan, vaan lähdimme "siirtoistuttamaan" etanan läheiseen, löytöpaikan kanssa samankaltaiseen kosteaan vanhaan kuusimetsään. Minä ehdin luonnollisesti jo kiintyäkin tähän super-etanaan, mutta oli parempi, että kaveri pääsi takaisin sammalikkoon.

Tällä etanalla oli hassu vaalea raita mahan alla. Olisi varmaan pitänyt ottaa enemmän kuvia, mutta ilma oli niin lämmin, kuiva ja aurinkoinen, että emme halunneet kiusata toista enempää. Yritettiin kyllä lavastaa kuvaustilanne, jossa etana olisi ollut sienen päällä, mutta se ei millään halunnut mennä herkkutatin päälle. Fiksu kaveri. Asetimme ukkoetanan herkkutatin viereen sammalelle ja sinne se sitten jäikin tunkemaan itseään sammalten alle. Toivottavasti kukaan ei syönyt sitä heti.

Kaikkea sitä pohjois-Karjalan metsistä löytyykin!




"Mene nyt sinne sienen päälle!"
"En mene. Ei kelpaa."

Ukkoetana ja sen toisessa kyljessä oleva aukko.
Mitähän tarkoitusta varten tuo reikä on? Hengittämistä?

Kokovertailun vuoksi kuvissa näkyvän sieniveitsen mustan kahvaosan pituus on 11cm. Sieniveitsen kanssa samassa kuvassa kokonaan näkyvä ukkoetana on "lyhyenä" ja paksuna. Se pystyi venyttämään itsensä vielä pidemmäksi kuin tuo sieniveitsen kahva!

tiistai 20. elokuuta 2013

Valkokärpässieni

Yksi metsiemme tappavan myrkyllisistä sienilajeista on valkokärpässieni. Jos keräät vaaleita tai valkoisia, syötäviä sienilajeja kuten kuusiherkkusieniä, sinun on pystyttävä tunnistamaan ne 100% varmasti. Muualla maailmassa valkoiset tai hyvin vaaleat sienet ovat kuulema useimmiten syötäviä, joten ulkomaalaisille Suomessa sienestäminen voi olla erityisen haastavaa. Vaan on se haastavaa suomalaisillekin: valitettavan harvassa ovat ne vuodet, jolloin ei uutisoida sienimyrkytyksistä. Lue, mitä Elintarvikevirasto kertoo valkokärpässienestä. Katso linkistä tietoa muistakin vaarallisista sienilajeista.

Olen itse minimoinut myrkytysvaaran siten, etten kerää sellaisia sieniä, joiden suhteen minulla on huomattava erehtymisvaara. En pahemmin kerää lahottajiin kuuluvia sieniä, enkä vaaleita tai valkoisia sienilajeja ukonsientä lukuunottamatta. Olen arka sienestäjä, ja usein minulla menee parikin vuotta ennen kuin osaan tunnistaa yhden uuden sienilajin ja hyväksyn sen omien kerättävien sienteni joukkoon.

Alla ottamiani kuvia valkokärpässienistä.




PS.
-käytä sienten tunnistamiseen aina vain luotettavia lähteitä, kuten esimerkiksi Elintarvikevirastoa ja sen suosittelemia lähteitä, kuten Arktiset Aromit- sivustoa, sekä suomalaisia sienikirjoja.
-älä käytä tietolähteenä blogeja (edes tätä blogia), mielipidekirjoituksia tai edes Wikipediaa.
-joskus jopa sanomalehdille sattuu vahinkoja, eli käytä aina harkintaa ja maalaisjärkeä.

maanantai 19. elokuuta 2013

Sienestyksen etiketti

Onko sellaista edes olemassa? Tuskin on, mutta ei se minua estä kirjoittamasta omia tuntemuksiani asiasta.

Kaikki taitavat tuntea sen vanhan sanonnan, että sienestäjän sienipaikat ovat salaisia? Tämä taitaa olla jopa tottakin, ainakin (minun mielestäni) "vanhan kansan sienestäjien" keskuudessa. Useimmat sienethän kasvavat uskollisesti tasan samoilla metrimäärillä vuodesta toiseen, joten niitä ei ole vaikeaa jäljittää, jos paikka on vain muistissa. "Vanhan kansan sienestäjät" (hyi näitä minun ennakkoluuloja ja tuhmia luokituksia) pimittävät ja salaavat sienten esiintymispaikat niin tarkkaan, ettet saa mummusta/papasta mitään tietoa irti edes kuolinvuoteella. Sienipaikan tietoja ei anneta edes perintönä testamentissa, ettei tieto vaan vuoda naapurin tyynelle/pentille. Minä taas olen sellainen hölmö, että vien ystäväni parhaille sienipaikoille kanssani. Ja jos tiedän, että johonkin kohtaan on kasvamassa hyvä saalis, kerron siitä ihmisille, että "käykää nyt ihmeessä poimimassa tatit talteen!". Kaikille ihmisille jaettu ilo ei ole kaksinkertainen ilo, vaan suurin ilo on... noh, jotain aivan muuta. Minua ei pahemmin masenna, jos joku ehtii kerätä metsän namit ennen minua: pöpelikköä kyllä Suomessa riittää, ei kun vaeltamaan vaan!

Mutta miksi siis moinen mustasukkaisuus?
Noh, käsitellään mahdollisia motiiveja myöhemmin.

Toinen, ja mielestäni paljon pahempi, sienestyksen etiketin törkeä rike on keruukelpoisten sienten tuhoaminen. Kutsun kyseisiä ihmisiä tatintallaajiksi (ainoa painokelpoinen nimitys käytettäväksi blogissani).
Olen surukseni törmännyt varsin usein kyseiseen ilmiöön. Niillä metsämailla, joilla minä kuljen, kulkee myös paljon muitakin sienestäjiä. Ehdottomasti ärsyttävin ja typerin ilmiö on keruukelpoisten sienten tuhoaminen potkimalla ja tallaamalla. Viime syksynäkin käydessäni katsomassa erään herkkutattien kasvualueen huomasin suureksi hämmästyksekseni, että joka ikinen alueen tatti oli potkittu p*skaksi. Joukossa oli paljon nuoria, vasta lakkinsa sammaleen seasta nostaneita, muuten täydellisen näköisiä herkkutatteja. Tämä ei ollut ensimmäinen vuosi, kun kyseinen alue joutuu tämän pipipään kohteeksi. Päivitellessäni kyseisen huligaanin toimintaa eräälle ystävälleni hän esitti teorian tatintallaajan motivaatioksi: "jos en minä, niin ei kukaan muukaan". Täytyy kyllä myöntää, että kuulosti ihan paikkansa pitävälle, tyhmän ihmisen motiiville. Ahneus, pikkumaisuus ja ilkeys ajaa surullisen usein sienestäjän tuhoamaan ne sienet, joita hän itse ei jaksa/halua kerätä. Liekö joku alueen rouvas-/herrashenkilö huomannut koiraa lenkittäessään hienot tatit ja arvellut, että ne on parasta tuhota, ettei niitä saa kukaan muukaan? Kukapa näistä ottaa selvää. Ihmismieli on minulle totaalinen mysteeri.
Ahneus ja pikkumaisuus on näkynyt usein myös yhdellä suppilovahvero-alueella. Viime syksynä joku oli kyllä kerännyt kaikki alueen mustikat ja puolukat, mutta joka ikinen suppilovahvero-esiintymä oli käyty tallaamassa murskaksi harkitusti ja huolella. Voi hyvä pyhä äiti sentään...
Ja arvatkaa mitä minä idiootti teen, jos huomaan jossakin sieniä joita en halua/jaksa kerätä? Kerron paikasta muille, jotta he voivat käydä hakemassa herkut talteen.

Joten miten on, onko sienipaikkojen psykoottinen salailu ja sienten tuhoaminen vain "vanhan kansan sienestäjien" iljettävä perinne? Onko edes olemassa kahta erilaista koulukuntaa vai asuuko meissä kaikissa pieni mustasukkainen psyko?

Mutta ei jätetä tätä bloggausta näin masentaviin/ärsyttäviin tunnelmiin. Pistän tähän loppuun pari mieheni ottamaa kuvaa ensimmäiseltä kesälomaviikoltamme.





Ensimmäisen lomaviikon sienisaalis jäi laihaksi, vain muutamia litroja kantarellia, mustatorvisientä ja haaparouskua, sekä pikkuisen sikurirouskua ystäville makukokeiluksi. Vaan eipä hätä ole tämän näköinen: puhdas ilma, oma rauha ja ihana yhdessäolo on tärkeämpää!

perjantai 9. elokuuta 2013

Lomalla viimeinkin

Ette välttämättä kuule minusta kovinkaan paljoa seuraavien viikkojen aikana, koska meillä alkaa loma! Voitte silti kommentoida ja esittää bloggausaiheita, koska kyllä minä aion täällä välillä käydä.

Loma tarkoittaa kuitenkin minulle ensisijaisesti kotona/mökillä rentoutumista, leffailtoja oman kullan kainalossa ja kaikenlaista kokeilevaa kokkailua. Lisäksi tulee ystävyys- ja sukulaisuussuhteiden hoitoa, ehkäpä joku pieni kotimaan lomamatka ja tietysti eräily, sienestys, marjastus ja metsästys! Internetin räpeltäminen kuuluu kaupunki-elämään ja arkeen. Mökillä/lomalla/metsässä ollessa minua ei netti voisi vähempää kiinnostaa. Jopa sähköpostikin saattaa jäädä unholaan.

Siinä missä muut palaavat töihin ja kouluun, minulla alkaa koko vuoden odotettu, rakastettu ja kaivattu vuodenaika: syksy ja loma. Sitä tulee taas vaellettua metsissä kunnes pohkeet ja selkä kivistää. Itikat, paarmat ja hirvikärpäset pureskelevat kaikki paljaaksi jäävät ihoalueet. Sieniä ja marjoja tulee (toivon mukaan) kannettua kotiin kiitettävät määrät ensi talven ruokavaliota sulostuttamaan. Ja mieskin pääsee toteuttamaan sisäistä metsästäjäänsä sekä myös todennäköisesti pientä metsuriaankin.

Niin, enhän minä varmaan ihan terve ole. Toiset haaveilevat löhölomasta paahtavalla hiekkarannalla, minä haaveilen viileistä, hyvälle tuoksuvista, varjoisista metsistä. No, himonsa kullakin.

Lomalla.
Ehkäpä minä olen vähän tällainen alkukantainen metsästäjä-keräilijä. Vaisto vie ja minä seuraan. Olen usein miettinyt suhdettani luontoon ja ruokaan. Olen haaveillut kykeneväni jonakin päivänä viljelemään ja kasvattamaan edes jotakin ruokaa itse. Mutta viljelyä ajatellessani en vain tunne samanlaista intohimoa ja imua kuin ravinnon keräilyä ajatellessani. Ehkäpä se innostus herää sitten kun pääsee oikeasti kokeilemaan viljelytaitojaan.

Syksy on kuitenkin minun aikaani. Tulipa metsästä saalista tai ei, vasta syksyllä pystyn hengittämään.

Lämmin elokuun ilta ja syksyn kuuminta ulkoilumuotia. :D

Yritän muistaa käydä välillä kertomassa harrastus-kuulumisia. Se tosin riippuu siitä, miten paljon sataa vettä tai on muuta puuhaa. Jos on kovin hyvät kelit, voi olla, että vasta lokakuun puolella tapahtuu rivakampaa blogi-aktivoitumista.


Ihanaa syksyä kaikille!

torstai 8. elokuuta 2013

Voihan haperot! Ja pyynpesät...

Alkuun taas yksi tunnustus: -en kerää haperoita, vaikka niissä on monia erinomaisia ruoka- ja kauppasieniä. Kyseessä on lähinnä makuasia sekä sienestäjän epävarmuus. Ja myös se, että haperot maistuvat erittäin hyvin myös metsän asukeille, joten ehdin hyvin harvoin ensimmäisenä paikalle.

Tähän väliin se vanha tuttu muistutus:
-käytä sienten tunnistamiseen aina vain luotettavia lähteitä, kuten esimerkiksi Elintarvikevirastoa ja sen suosittelemia lähteitä, kuten Arktiset Aromit- sivustoa, sekä suomalaisia sienikirjoja.
-älä käytä tietolähteenä blogeja (edes tätä blogia), mielipidekirjoituksia tai edes Wikipediaa.
-joskus jopa sanomalehdille sattuu vahinkoja, eli käytä aina harkintaa ja maalaisjärkeä.

Mahdollisesti kangassillihapero.
En haistanut näitä sieniä. Hajuaisti toimii yhtenä tunnistamisen apukeinona.
Sillihapero tuoksahtaa juuri sille mihin nimikin viittaa.

Mahdollisesti kangassillihapero. Tämä oli jopa suht siistissä kunnossa.
Punertavissa haperoissa on monta samankaltaista ja -näköistä lajia. Hajuaisti tosin kertoo, jos olet löytänyt sillihaperon. Muussa tapauksessa nämä kuvaamani punaiset haperot saattavat olla vaikkapa isohaperoita tai viinihaperoita. Olkoon tämä esimerkkinä lajitunnistuksen tärkeydestä. Ei pidä sienestää mutu-tuntumalla.

Seuraavat kuvani vihreistä haperoista uskallan määritellä varmemmin. Nämä kaverit menevät koivuhaperoiden nimellä. Koivuhapero on syötävä, herkullinen sieni, mutta etsi aina ensin luotettavaa tunnistustietoa ennen kuin keräät mitään sieniä.

Vaaleanvihreät koivuhaperot päättivät puskea esiin keskellä metsätietä.
Muotopuoli koivuhapero.
Minulla on käytössä kolme sienikirjaa: Mauri Lahti: Metsästä sieniä!, Salo, Niemelä, Salo: Suomen sieniopas, sekä Korhonen & Penkkimäki: Suomalainen sienikirja/Tunnista sienet kasvuympäristön mukaan. Tarkoituksena on myös ostaa Eviran suosittelemia sienikirjoja.

Minulla on tapana tehdä sienistä ristiinvertailuja, koska eri kirjoissa on erilaisia maukkaus-luokituksia tai hieman toisistaan poikkeavia käsittelysuosituksia (esimerkiksi keitänkö 5 vai 10 minuuttia jotakin rouskulajia). Joskus myös minua arkaa sienestäjää arveluttaa sienen tiedot ihan muuten vain. Esimerkiksi mustarouskun tiedot ovat ristiriitaisia: onko sieni varmasti turvallinen syödä ja miten käsiteltynä? Käytän tietolähteenä myös Eviraa ja Arktiset Aromit-sivustoa. Käytän tarvittaessa tunnistamisen apuna joskus myös Suomen Sieniseuran ja Luontoportin nettisivuja. Keräämäni sienet kuuluvat kuitenkin kauppasieniin, joten muut tunnistamiset teen lähinnä omaksi ilokseni, jos teen.

Muistatteko muuten toukokuisen bloggaukseni Lintuja ja linnunpesiä? Siellä muiden kuvien joukossa oli pyyn tai teeren pesä. Tässä kuva samasta pesästä nyt elokuun alussa. Kovinkaan montaa munankuorta ei ollut jäljellä. Toivottavasti kuitenkin edes joku poikanen selviytyi.




keskiviikko 7. elokuuta 2013

Tatinriesa

Viikonloppuna törmäsin ääriesimerkkiin tatinriesasta. Tatinriesa on loissieni, joka tekee sienestä ruuaksi kelpaamattoman. Loissieniä on useita eri lajeja ja ne voivat kiusata mitä sienilajia vain. Olen kertonutkin yhdessä aikaisemmassa herkkutatti-bloggauksessani tatinriesasta.

Aina tatinriesa ei ole näin silmiinpistävän pitkälle edennyt, vaan joudut arvioimaan aistinvaraisesti herkkutatin/muun sienen syömäkelpoisuuden. Sienen jalasta suikalemaisesti irtoavat osat, sienen osittain peittävä epämääräinen homemainen kasvusto, sienen epämuodostumat tai epämiellyttävä haju riittävät minulle herkkutatin tai minkä tahansa muunkin sienen hylkäämiseen.


Ja kyllä, yllä olevassa kuvassa on herkkutatti. Tatinriesa on vain päässyt tekemään jo pitkään tuhojaan.

Tatinriesasta on yllättävän vaikeaa löytää luotettavaa tietoa (en pidä Wikipediaa luotettavana lähteenä), mutta tatinriesan aiheuttama ruokamyrkytys on helppo välttää käyttämällä sienestyksessä maalaisjärkeä. Ethän sinä osta kaupastakaan epäilyttävän näköistä tai hajuista ruokaa?

Riesoista puheen ollen. Te lukijani, jotka tunnette minut blogin ulkopuolella: puhelinnumeroni on vaihtunut. Jos en ole vielä tekstannut sinulle uutta numeroani, laita minulle sähköpostia. Saat vaikka vähän toruakin minua unohtelevaa hapero-aivoa. :)

tiistai 6. elokuuta 2013

Sikurirouskut ja mustatorvisienet

Voi näitä ihania pieniä naperoita! On aina hauskaa löytää näitä taitavasti maastoutuvia sieniä. Löytämistäni sikurirouskuista vain yksi oli niin iso, että raaskin poimia sen maitiasnesteen kuvaamista varten. Sikurirousku tosin harvemmin kasvaakaan kuvan sientä isommaksi. Sikurirousku roiskii poimittaessa vahvasti mausteiselle tuoksuvaa maitiaisnestettään kuivuudesta huolimatta. Jos sikurirousku kiinnostaa, katso mitä olen jo aiemmin siitä kirjoittanut ja etsi tietoa tunnistamiseen uudehkoista sienikirjoista.



Löysimme myös mustatorvisieniä. Ne kasvavat uskollisesti vuodesta toiseen tasan samoilla paikoilla vanhoissa kuusikoissa vähän heinikkoisemmissa kohdissa. Siksipä kannattaakin laittaa kasvupaikka itselleen ylös, koska jos et tiedä, missä mustatorvisieniä kasvaa, ne voivat olla hyvinkin haasteellisia löydettäviä. Nämä ihanat pienet torvet olivat vasta muutaman sentin mittaisia, joten jätimme ne kasvamaan. Ehkäpä viikon tai kahden päästä paikalla on jo muhkeat mustat torvet? :)


PS.
-käytä sienten tunnistamiseen aina vain luotettavia lähteitä, kuten esimerkiksi Elintarvikevirastoa ja sen suosittelemia lähteitä, kuten Arktiset Aromit- sivustoa, sekä suomalaisia sienikirjoja.
-älä käytä tietolähteenä blogeja (edes tätä blogia), mielipidekirjoituksia tai edes Wikipediaa.
-joskus jopa sanomalehdille sattuu vahinkoja, eli käytä aina harkintaa ja maalaisjärkeä.

maanantai 5. elokuuta 2013

Sienestyskausi on avattu!

Vihdoinkin pääsimme viikonloppuna metsään ja sienestämään! Oi sitä autuutta! Helle tosin verotti minua niin kovasti, etten pystynyt tekemään kuin pari pientä reissua tutuille sienipaikoille hirveiden itikka- ja paarmalaumojen keskelle. Mutta ei haittaa, jotain pientä löytyi silti, ja näistä löydöistä kerronkin tällä viikolla.

Tähän alkuun esittelen ne syötävät löydökset eli kanttarellit ja haaparouskut. Saalismäärät jäivät vaatimattomiksi, molempien päivien yhteissaalis vain kolmisen litraa kutakin sienilajia. Mutta hyvä mieli jäi silti! Miten mahtavaa onkaan hiippailla kaikessa rauhassa metsän hiljaisuudessa (unohtakaa ne itikat ja paarmat), napostella ohimennen auringon lämmittämiä ihanan makeita mustikoita ja vain tuntea miten sielu lepää. Varmasti minulta jäi huomaamatta paljonkin sieniä, koska keskityin vain nauttimaan olostani. Onneksi minulla on aina varasilmät mukana metsässä, nimittäin aviomies. :)

Metsä oli vaan hirvittävän kuiva. Sammalet melkein ratisivat jaloissa, vaikka on täällä kuitenkin satanutkin ja öisin on yökastetta. Ilmeisesti helle ja kuumuus kuitenkin kuivattavat päivisin vielä liiankin tehokkaasti "meidän" sienestysmaitamme. Nyt toivonkin sormet ja varpaat ristissä viileämpiä kelejä ja sopivaa sademäärää.

Pst.
-käytä sienten tunnistamiseen aina vain luotettavia lähteitä, kuten esimerkiksi Elintarvikevirastoa ja sen suosittelemia lähteitä, kuten Arktiset Aromit- sivustoa, sekä suomalaisia sienikirjoja.
-älä käytä tietolähteenä blogeja (edes tätä blogia), mielipidekirjoituksia tai edes Wikipediaa.
-joskus jopa sanomalehdille sattuu vahinkoja, eli käytä harkintaa ja maalaisjärkeä.


Niin ja anteeksi. Kuvanlaatu on taas mitä on. Harjoittelen koko ajan, mutta kylläpä näyttää sille, ettei minusta valokuvaajaa tullut... :D

Sunnuntain kanttarellit

Se ainoa paikka, josta sunnuntaina löytyi kanttarelleja.

Kokonainen perhe kalvashaaparouskuja.

Pieni haaparousku.

Kalvashaaparouskuja ja haaparouskuja.

Katso tietoa haaparouskusta Arktisilta Aromeilta. Kalvashaaparousku käsitellään samoin kuin haaparousku, ja minusta ne ovat ihan tasaveroisia ruokasieniä. Ja erinomaisia sienisalaatissa! Nam!

torstai 1. elokuuta 2013

Syksy

Syksyisiä kuvia. Rakkain vuodenaikani. 

Minä lasken syksyn alkavaksi elokuun alusta, oli helteitä tai ei.
Rakastan syksyyn kuuluvia pimeneviä viileitä iltoja, villasukkia, kynttilänvaloa ja teehetkiä rakkaan kanssa. Rakastan marja- ja sienireissujamme ja saaliin löytämisen villiä iloa. Rakastan tuoretta, ihanaa kotimaista ruokaa, jota saa yhtäkkiä kaikkialta. Rakastan sadetta, mutta myös kirkkaita, kuulaita, aurinkoisia päiviä. Rakastan puista pudonneiden lehtien kahinaa jaloissani, metsän syvää, rikasta tuoksua, maailmassa säkenöivien värien yltäkylläisyyttä. Rakastan metsän rauhoittumista, hiljaisuutta, tyyntymistä. Rakastan katsella muuttolintujen ylilentoja, tarkkailla metsän eläinten turkkien värimuutoksia, seurata luonnon hiljenemistä virkistävään talviuneen. Syksy tarjoaa kaikkea hyvää yllin kyllin. 

Syksy on minun aikaani.