maanantai 19. elokuuta 2013

Sienestyksen etiketti

Onko sellaista edes olemassa? Tuskin on, mutta ei se minua estä kirjoittamasta omia tuntemuksiani asiasta.

Kaikki taitavat tuntea sen vanhan sanonnan, että sienestäjän sienipaikat ovat salaisia? Tämä taitaa olla jopa tottakin, ainakin (minun mielestäni) "vanhan kansan sienestäjien" keskuudessa. Useimmat sienethän kasvavat uskollisesti tasan samoilla metrimäärillä vuodesta toiseen, joten niitä ei ole vaikeaa jäljittää, jos paikka on vain muistissa. "Vanhan kansan sienestäjät" (hyi näitä minun ennakkoluuloja ja tuhmia luokituksia) pimittävät ja salaavat sienten esiintymispaikat niin tarkkaan, ettet saa mummusta/papasta mitään tietoa irti edes kuolinvuoteella. Sienipaikan tietoja ei anneta edes perintönä testamentissa, ettei tieto vaan vuoda naapurin tyynelle/pentille. Minä taas olen sellainen hölmö, että vien ystäväni parhaille sienipaikoille kanssani. Ja jos tiedän, että johonkin kohtaan on kasvamassa hyvä saalis, kerron siitä ihmisille, että "käykää nyt ihmeessä poimimassa tatit talteen!". Kaikille ihmisille jaettu ilo ei ole kaksinkertainen ilo, vaan suurin ilo on... noh, jotain aivan muuta. Minua ei pahemmin masenna, jos joku ehtii kerätä metsän namit ennen minua: pöpelikköä kyllä Suomessa riittää, ei kun vaeltamaan vaan!

Mutta miksi siis moinen mustasukkaisuus?
Noh, käsitellään mahdollisia motiiveja myöhemmin.

Toinen, ja mielestäni paljon pahempi, sienestyksen etiketin törkeä rike on keruukelpoisten sienten tuhoaminen. Kutsun kyseisiä ihmisiä tatintallaajiksi (ainoa painokelpoinen nimitys käytettäväksi blogissani).
Olen surukseni törmännyt varsin usein kyseiseen ilmiöön. Niillä metsämailla, joilla minä kuljen, kulkee myös paljon muitakin sienestäjiä. Ehdottomasti ärsyttävin ja typerin ilmiö on keruukelpoisten sienten tuhoaminen potkimalla ja tallaamalla. Viime syksynäkin käydessäni katsomassa erään herkkutattien kasvualueen huomasin suureksi hämmästyksekseni, että joka ikinen alueen tatti oli potkittu p*skaksi. Joukossa oli paljon nuoria, vasta lakkinsa sammaleen seasta nostaneita, muuten täydellisen näköisiä herkkutatteja. Tämä ei ollut ensimmäinen vuosi, kun kyseinen alue joutuu tämän pipipään kohteeksi. Päivitellessäni kyseisen huligaanin toimintaa eräälle ystävälleni hän esitti teorian tatintallaajan motivaatioksi: "jos en minä, niin ei kukaan muukaan". Täytyy kyllä myöntää, että kuulosti ihan paikkansa pitävälle, tyhmän ihmisen motiiville. Ahneus, pikkumaisuus ja ilkeys ajaa surullisen usein sienestäjän tuhoamaan ne sienet, joita hän itse ei jaksa/halua kerätä. Liekö joku alueen rouvas-/herrashenkilö huomannut koiraa lenkittäessään hienot tatit ja arvellut, että ne on parasta tuhota, ettei niitä saa kukaan muukaan? Kukapa näistä ottaa selvää. Ihmismieli on minulle totaalinen mysteeri.
Ahneus ja pikkumaisuus on näkynyt usein myös yhdellä suppilovahvero-alueella. Viime syksynä joku oli kyllä kerännyt kaikki alueen mustikat ja puolukat, mutta joka ikinen suppilovahvero-esiintymä oli käyty tallaamassa murskaksi harkitusti ja huolella. Voi hyvä pyhä äiti sentään...
Ja arvatkaa mitä minä idiootti teen, jos huomaan jossakin sieniä joita en halua/jaksa kerätä? Kerron paikasta muille, jotta he voivat käydä hakemassa herkut talteen.

Joten miten on, onko sienipaikkojen psykoottinen salailu ja sienten tuhoaminen vain "vanhan kansan sienestäjien" iljettävä perinne? Onko edes olemassa kahta erilaista koulukuntaa vai asuuko meissä kaikissa pieni mustasukkainen psyko?

Mutta ei jätetä tätä bloggausta näin masentaviin/ärsyttäviin tunnelmiin. Pistän tähän loppuun pari mieheni ottamaa kuvaa ensimmäiseltä kesälomaviikoltamme.





Ensimmäisen lomaviikon sienisaalis jäi laihaksi, vain muutamia litroja kantarellia, mustatorvisientä ja haaparouskua, sekä pikkuisen sikurirouskua ystäville makukokeiluksi. Vaan eipä hätä ole tämän näköinen: puhdas ilma, oma rauha ja ihana yhdessäolo on tärkeämpää!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Saa kommentoida!